>> Suomen innovaatiojärjestelmä

Kansallinen innovaatiojärjestelmä on laaja-alainen kokonaisuus, jonka muodostavat uuden tiedon ja osaamisen tuottajat, niiden hyödyntäjät sekä näiden väliset moninaiset vuorovaikutussuhteet. Innovaatiojärjestelmän keskeiset osat ovat koulutus, tutkimus ja tuotekehitys sekä tietointensiivinen yritystoiminta. Monipuolinen kansainvälinen yhteistyö on järjestelmän läpikäyvä piirre.

Uuden tiedon tuottajia ovat muun muassa yliopistot ja korkeakoulut, tutkimuslaitokset ja yritykset. Tiedon hyödyntäjiä ovat useimmiten yritykset, yksityiset kansalaiset sekä yhteiskunnan kehittämisestä vastaavat päätöksentekijät ja hallinto. Tutkimustiedon merkitys yhteiskunnan ja talouden kehittämisessä on jatkuvasti kasvanut, mikä lisää hyvän yhteistyön ja verkottumisen merkitystä niin julkisen ja yksityisen sektorin välillä kuin sektorien sisällä.

Tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan keskeinen tehtävä on huolehtia innovaatiojärjestelmän tasapainoisesta kehittymisestä ja sen sisäisen yhteistoiminnan vahvistumisesta. Tämän rinnalla yhä tärkeämpiä ovat yhteistyösuhteet yhteiskunnan muihin sektoreihin kuten talous-, elinkeino-, työvoima-, ympäristö- ja aluepolitiikkaan tai sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tietoon ja osaamiseen perustuvan kehittämistyön edellytykset luodaan eri politiikkalohkojen piirissä.

Kansallisen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan muotoilu on Suomessa pääministerin johdolla toimivan asiantuntijaelimen, tiede- ja teknologianeuvoston tehtävä. Keskeiset tiede- ja teknologiapolitiikan vastuuorganisaatiot ovat opetusministeriö ja kauppa- ja teollisuusministeriö. Opetusministeriölle kuuluvat muun muassa koulutusta, tiedepolitiikkaa, yliopistoja ja korkeakouluja sekä Suomen Akatemiaa koskevat asiat. Kauppa- ja teollisuusministeriölle kuuluvat vastaavasti muun muassa elinkeino- ja teknologiapolitiikkaa, Teknologian kehittämiskeskusta ja Valtion teknillistä tutkimuskeskusta koskevat asiat. Valtion tutkimusrahoituksesta lähes 80 prosenttia kanavoituu näiden kahden ministeriön kautta.

Strategisena tavoitteena Suomessa on turvata kestävä ja tasapainoinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys. Tavoitteen toteutumisen edellytyksiä ovat korkea työllisyys ja tuottavuus sekä hyvä kansainvälinen kilpailukyky. Tiede- ja teknologianeuvoston tehtävänä on osaltaan luoda edellytyksiä strategian toteutumiselle tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan ja osin koulutuspolitiikan keinoin.

Innovaatiojärjestelmätarkastelu on tullut entistä tärkeämmäksi myös aluekehityksen piirissä. Suomen yliopistojen ja korkeakoulujen, teknologiakeskusten, osaamiskeskusohjelman ja muiden toimintojen muodostama verkosto on kehittänyt innovaatiotoiminnan edellytyksiä alueilla siinä määrin, että puhutaan alueiden innovaatiojärjestelmistä ja niiden kehittämisestä.

Talouden ja teknologian globalisaatio ja sen myötä nopeana jatkuva kansainvälinen muutos vaikuttavat nykyään kansallisella ja aluetasolla vahvasti elinkeinorakenteisiin, yritysten liiketoimintamalleihin sekä työvoiman ja koko yhteiskunnan osaamisvaatimuksiin. Tieto ja osaaminen eri muodoissaan ovat tulleet yhteiskuntien kehityksen avaintekijöiksi, joista kilpaillaan. Toimiva ja tehokas kansallinen innovaatiojärjestelmä ja alueelliset järjestelmät ovat korostuneet yhä keskeisempinä tekijöinä taloudellisen kasvun ja sosiaalisen hyvinvoinnin luomisessa.

Suomi on menestynyt muutoksessa tähän saakka hyvin. Tietointensiivisen kasvun avaamia mahdollisuuksia on kyetty hyödyntämään kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisessa mitassa. On siirrytty luonnonvaroihin perustuvasta taloudesta kohti tietoon nojautuvaa taloutta. Nopea elinkeinorakenteen muutos on hyödyttänyt myös luonnonvaroihin perustuvia toimialoja: tuotteet ja tuotantomenetelmät ovat tulleet tietointensiivisemmiksi koko taloudessa. Se antaa aikaisempaa paremmat mahdollisuudet kohdata tulevat haasteet.

Suomen innovaatiojärjestelmän kehittämisen haasteita ovat toimintojen priorisointi, tutkimusorganisaatioiden kansainvälinen ja kansallinen profiloituminen sekä ennakointityöhön tukeutuvan valikoivan päätöksenteon kehittäminen. Suomessa on asetettu tavoitteeksi saavuttaa t&k-toiminnan neljän prosentin bkt-osuus vuoteen 2010 mennessä. Rahoituksen lisäämisen perusteena on sen fokusoitu suuntaaminen kansantalouden, yhteiskunnan muun kehityksen ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tärkeimpiin kohteisiin. Samaan tähdätään jo olevien resurssien kokoamisella kriittiseen massaan yltäviksi kokonaisuuksiksi, esimerkkinä käynnistymässä olevat strategisen huippuosaamisen keskittymät. Keskittymät ovat yritysten, yliopistojen, tutkimuslaitosten ja rahoittajaorganisaatioiden uudenlaista, organisoitua yhteistoimintaa, jossa sitoudutaan ennakoimaan tutkimuksen keinoin yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeita 5-10 vuoden aikajänteellä.  

Tiede- ja teknologianeuvosto on kesällä 2006 julkaisemassaan linjaraportissa 'Tiede,teknologia, innovaatiot' esittänyt ohjelman, joka yhdistää tutkimus- ja innovaatiotoiminnan sisällölliset, rahoitukselliset ja rakenteelliset kehittämistavoitteet. Jo mainittujen lisäksi innovaatiojärjestelmän kehittämisen haasteina nähdään tutkimuksen laatu; tieteellinen ja käytännöllinen relevanssi; tutkimustoiminnan fragmentoitumisen vähentäminen; tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan kansainvälistyminen; sekä yrittäjyyden esteet ja kannustimet.

Toimintamallien ja -tapojen kehittämisessä korostuu yhä enemmän horisontaalisen verkostoyhteistyön merkitys innovaatiojärjestelmän kaikilla tasoilla. Suomessa sen tärkeimpiä kehityssuuntia ovat teknologisen ja sosiaalisen innovaatiotoiminnan integroituminen; tieteidenvälisyyden ja teknologioidenvälisyyden kasvu sekä palvelusektorin, erityisesti tietointensiivisten palvelujen saattaminen teollisuuden rinnalle keskeiseksi yhteiskunnan, talouden ja kansalaisten hyvinvoinnin tekijäksi.   

Esko-Olavi Seppälä

13.9.2006